Kansanmusiikkipedagogiikan hyvät käytännöt

20. helmikuuta 2018

Metropolia Ammattikorkeakoulun 2017–2018 järjestämä Säveltämisen pedagogiikkaa eli SÄPE II -koulutuksen yhtenä tavoitteena (useiden joukossa) on mm. tunnistaa jo olemassa olevat säveltämisen pedagogiikan hyvät käytännöt musiikkioppilaitoksissa ja levittää niitä valtakunnallisesti.

Musiikkioppilaitoksia varten laaditut Kansanmusiikin tasosuoritusten sisällöt vuodelta 2005 ovat lähes kaikilta osiltaan myös uuden OPSin (Taiteen perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2017) mukaiset. Luova musisointi, oman musiikin tekeminen ja yksilölliset tavoitteenasettelut ovat olleet luonteenomainen osa kansanmusiikin opiskelua alusta alkaen.

Esittelen tässä siis uuteen OPSiin viitaten joitain kansanmusiikissa jo hyviksi todettuja pedagogisia toimintatapoja. Kursiivilla sisennetyt tekstit ovat otteita kansanmusiikin tasosuoritusten sisällöistä vuodelta 2005 ja niiden oheen olen liittänyt kommentteja ja muutamia käytännön esimerkkejä.

IMPROVISAATIO

Improvisaatiolla tarkoitetaan soittohetkessä syntyvää (enemmän tai vähemmän spontaania) säveltämistä. Improvisaation avulla harjoitetaan toisaalta musiikissa tarvittavia taitoja, ja toisaalta se muodostaa perustan muusikkouden kehittymiselle. Sen on hyvä olla mukana lähes kaikilla oppitunneilla – niin instrumenttiopinnoissa kuin yhtyemusisoinnissa – eri muodoissaan. Improvisaatio on myös osa tasosuoritusta.

Kun improvisaatio on mukana soitonopetuksessa alusta alkaen, siitä tulee luonteva osa musiikin tekemistä. Se toimii hyvin säveltämisen työkaluna, mutta sillä on myös tärkeä, itsenäinen roolinsa musiikin tekemisessä – se on ”hetkessä säveltämistä”. Sen avulla voidaan harjoitella keskittynyttä ”tässä ja nyt” -läsnäoloa, tilanteen hahmottamista ja sen mukaisesti reagoimista.

Improvisaatioharjoitusten kautta voidaan myös tutustua erilaisiin/uusiin soittotekniikoihin, asteikkoihin, tempoihin, tahtiosoituksiin, rytmikuvioihin, musiikin rakenteisiin jne. murehtimatta sitä, tuliko varmasti soitettua oikea ääni oikeaan kohtaan ja keskittyen kuuntelemaan, miltä soitettu sävel/fraasi/kokonaisuus kuulostaa ja miten se elementtien vaihtuessa muuttaa muotoaan.

Improvisaatio voi olla vapautumiseen ja itseilmaisuun keskittyvää, jopa teatteri-ilmaisun keinoin tapahtuvaa. Se voi olla myös määriteltyä ja eri tavoin ohjeistettua. Molempia muotoja on hyvä harjoittaa niin, että myöhemmässä vaiheessa opiskelija kykenee toteuttamaan erityylisiä improvisaatioita suunnitelmallisesti ja arvioimaan tulosta kriittisesti.

Erityisesti opintojen alkuvaiheessa tulisi improvisaatioiden arvottamista välttää. Kokemus oman musiikin luomisesta voi olla erittäin arvokas, eikä tuotetun musiikin arvoa siinä hetkessä voi määrittää. Kriittisen arvioinnin aika on vasta myöhemmin. Vapaata improvisaatiota voidaan käyttää esimerkiksi oppilaan lukkojen avaamiseen tai arkojen ja epävarmojen oppilaiden tukemiseen.

Ennen aloittamista oppilaalle tehdään selväksi, että vääriä ääniä ei ole olemassa – ”soitat mitä hyvänsä, kaikki on oikein”.  Tämä voidaan toteuttaa joko siten, että etukäteen on määritelty käytössä olevat sävelet tai kokonaan ilman määreitä. Oppilaan tehtävä on keskittyä kuuntelemaan ja rohkaistua kokeilemaan ja etsimään, mitä soittimesta löytyy. Opettajan tehtävä on luoda hyväksyvä, luottavainen ilmapiiri, jossa oppilas voi turvallisesti säheltää ja iloisesti mokailla. Kai Alhasen sanoin: ”..tekojen ei-aiotut seuraukset ovat inhimillisen luovuuden lähtökohta. Sattumien, vahinkojen, ja virheiden ansiosta ihmiset kykenevät havaitsemaan maailmassa asioita, joita he eivät olisi osanneet ennakoida tai kuvitella.” (Dialogi demokratiassa, 2017).

Useampien oppilaiden läsnäollessa vapaan ilmaisun mahdollistaa vain osallistujien keskinäinen tasa-arvo. Tavoitteena ei ole määritellä, kenen tekemä musiikki toimii parhaiten, vaan tavoitteena on oppia kunnioittamaan ja hyväksymään erilaisia tapoja tehdä ja nähdä musiikkia. Vaikka osallistujat olisivat ikänsä tai opintojensa suhteen eri vaiheissa, improvisaatiossa jokaisella on mahdollisus osallistua yhteiseen tekemiseen omista ainutlaatuisista lähtökohdistaan käsin. Jokaisen yksilön osuus on kokonaisuuden kannalta merkittävä ja jos improvisaation annetaan edetä vapaasti, voi lopputuloksena syntyä jotain täysin ennakoimatonta.

Hallittua improvisaatiota voi harjoitella sopimalla etukäteen musiikkiin liittyvästä tarinasta, tunnelmasta, asteikosta, tahtilajista tai rakenteesta. Jo soitetun musiikin muistamisen harjoittelu, muuntelu ja musiikillisten teemojen kehittely ovat osa improvisaation opiskelua.

Yhtyeessä kiinnitetään huomiota muiden muusikoiden ideoiden kuunteluun ja kehittelyyn ja harjoitellaan solistisen ja säestävän roolin vaihtelua.

Yhtyeessä voidaan virittäytyä ensin toisten kuuntelemiseen muita myötäilemällä: yhteinen pulssi, yhteiset sävelet, yhteinen resonanssi. Yhteisymmärryksen löydyttyä voidaan lähteä kokeilemaan yksilösooloja – uusia avauksia ja kokeiluja avoimin mielin. Tämä edellyttää osallistujilta paitsi seikkailumieltä, myös kohteliaisuutta ja huomaavaisuutta toisia kohtaan sekä kykyä ja halua hyväksyä erilaisuutta.

Etukäteen voi olla jo mietittynä se aihe tai mielikuva, josta improvisaatiota tai sävellystä lähdetään rakentamaan. Tai toisaalta voidaan myös lähteä vapaasti improvisoiden tunnistamaan sen hetken mielialoja/tunnetiloja/ajatuksia, joiden varaan sitten myös tuleva musiikki rakentuu. Improvisaatiotilanteessa opetellaan havaitsemaan ja muistamaan – ja lopulta myös ennakoimaan musiikin tapahtumia. Musisoijien osittainen samankaltaisuus ja erilaisuus ruokkivat yhä uusia ja uusia tapahtumaketjuja ja antavat virikkeitä toinen toisilleen. Samaan päämäärään voidaan päästä monia eri reittejä kulkien.

Kansanmusiikissa yleisesti käytettyihin asteikkoihin kuuluvat myös moodit, joihin tutustuminen voidaan helposti aloittaa improvisaation keinoin. Opettaja/yhtye soittaa taustan, jonka päälle oppilas saa vapaasti rakentaa fraaseja opeteltavan asteikon säveliä käyttäen. Taustana voi olla esim. borduna-ääni, intervallisäestys, sointukulku tai pelkkä rytmi. Saman harjoituksen voi toistaa eri tahtilajeissa ja erilaisilla taustoilla, jolloin myös tunnelma muuttuu, vaikka asteikko on sama.

Olen tehnyt opetuskäyttöön myös eri moodeille digitaalisia taustoja, joiden päälle/mukana opiskelija voi harjoitella melodista improvisaatiota (Pisarassa laajat lammet -soitto-oppaan liitelevy). Ensimmäisen kokeilun jälkeen oppilaalta voi kysyä, mitä musiikki toi mieleen (tunnelma, esine, tapahtuma – yksi tai muutama sana riittää), jonka jälkeen oppilas saa kotitehtäväksi tehdä sävellyksen kertomastaan sanasta kyseisen asteikon säveliä käyttäen.

Improvisaation lähtökohdaksi voidaan myös ottaa tietyn soittajan ohjelmistosta löytyvä kappale, sointupohja tai kappaletyyppi (valssi, polkka jne.) ja pyrkiä tuottamaan tyylinmukainen hetkessä syntyvä sävellys.

Improvisaation rinnalla voidaan harjoitella myös muuntelua, jossa lähtökohtana ovat valmiiksi annetut muunteluelementit.

Kansanmusiikkiin kuuluu olennaisena piirteenä se, että kukin soittaja (on historiallisesti tehnyt ja) tekee musiikista ja esim. tietystä yhteisesti tunnetusta sävelmästä omanlaisensa, persoonallisen tulkinnan. Tätä voidaan harjoitella esim. opettelemalla melodista ja rytmistä muuntelua, koristelua, sointupohjaista muuntelua, vaihtamalla sävelmä toiseen sävellajiin tai moodiin jne.

Koska ihmisen muistikuvat muuttuvat ajassa uusien kokemusten ja tapahtumien myötä, myös ulkomuistista soitettu musiikki muuttaa luontevasti muotoaan ajan saatossa. Asiat saavat uusia merkityksiä ja uudet tilanteet avaavat erilaisia mahdollisuuksia. Mielikuvitusta/improvisaatiota käyttäen voidaan ratkoa eteen tulevia ongelmia ja historiallinen tietämys luo perspektiiviä uuden luomiselle.

Opeteltavan kappaleen sisään voidaan rakentaa myös improvisaatiojaksoja, jotka voivat olla vapaita tai alkuperäisen sävelmän tyyliä ja rakennetta mukailevia. Yhtyemusisoinnissa tätä voidaan tehdä esim. siten, että toiset soittavat alkuperäisen sävelmän säestyselementtejä (esim. sointupohjaisen muuntelun periaatteilla tai alkuperäisen kaltaisena) ja kukin yhtyeen jäsenistä improvisoi vuorollaan yhden säkeistön verran melodiaa. Tässä voidaan opetella kappaleen tyylipiirteitä, fraseerausta, korujen käyttöä, dynamiikkaa, erilaisia rytmikuvioita jne. Lisäksi opiskelijat opettelevat kuuntelemaan toistensa musisointia ja kommunikoimaan musiikin keinoin.

Improvisaatio on oleellinen osa yhtyemusisointia, esim. soolon soittaminen yhtyeen säestäessä ja vapaat ilmaisuharjoitukset. Harjoitteluun sisältyy myös kuuntelemis- ja reagointiharjoituksia, tempon ylläpitoharjoituksia, sovituksellisten yksityiskohtien muistamisharjoituksia, yhteistyötä tanssijoiden kanssa jne.

Kun tekniikka alkaa olla hallussa, voidaan unohtaa se ja antautua leikille! Kaavamaisuuksista irti päästäminen ja kyky uskoa ja luottaa siihen, että musiikki kyllä kantaa, ovat askeleita iloisen improvisaation tiellä. Sanonkin usein oppilailleni: ”Tapahtui mitä hyvänsä, älä hyppää kelkasta – jatka, ja etsi tie eteenpäin – anna musiikin viedä!”

SÄESTYS JA STEMMASOITTO

Säestäminen on osa jokaisen kansanmusiikkia opiskelevan taitoja. Mikäli instrumenttina on laulu tai melodiasoitin, harjoitetaan yhtyemusisoinnissa jotain sointusoitinta (harmooni, mandoliini, kitara, basso, kanteleet, harmonikat). Mikäli instrumenttina on sointusoitin, opiskellaan sointujen soittamisen lisäksi myös stemmasoittoa.

Sointusoittimissa kappaleiden opiskelun on hyvä tapahtua sointulähtöisesti. Alkeisopetuksessa tämä voi tapahtua pelkän bassoäänen avulla. Kun opettaja säestää opiskelijaa, tämä oppii kuulonvaraisesti erilaisia sointukulkuja ja säestysrytmejä. Säestyksessä pyritään tempon säilyttämiseen valitsemalla riittävän hidas tempo. Alussa soinnuttamiseen riittävät I, IV ja V asteen soinnut ja sointukäännökset. Perustasolta 2 alkaen harjoitetaan bassokulkuja ja sijaissointuja, säestämiseen liittyviä melodiaa tukevia rytmejä ja transponointia sekä kuulonvaraisesti että sointumerkeistä. Musiikkiopistotasolla transponointia tehdään jo kaikissa sävellajeissa.

Vapaan säestyksen periaatteilla improvisaatiota voi liittää myös säestyksen opetteluun: oppilas opettelee sointuun kuuluvat sävelet ja tekee niillä mielensä mukaan erilaisia intervalliyhdistelmiä ja rytmikuvioita.

Säestyksessä kiinnitetään huomiota myös tanssillisuuteen ja tanssille ominaiseen tempoon. Harjoittelun apuna käytetään tanssiaskeleiden opettelua ja äänitteiden kuuntelua. Yksi säestämisen muoto on oman laulun säestäminen. Se soveltuu sekä alkeisopintoihin että myöhempiin opintoihin instrumentti- ja yhtyemusisointitunneilla.

Säestykseen liittyy oleellisesti stemman muodostamisen harjoittelu. Harjoittelun alkuvaiheeseen soveltuvat kaavamaiset terssi- ja sekstipohjaiset harjoitukset ja valmiiden stemmojen toistamiset. Myöhemmin siirrytään omien melodisten stemmojen tekemiseen, ostinatojen kehittelyyn. Lisäväriä stemmasoittoon saa lisäämällä koristeita, fraseeraamalla melodiarytmin mukaisesti tai siitä eroavasti. Kaikilla sointusoittimilla mutta myös esim. viululla voidaan yhdistää sointusäestystä ja stemman soittamista.

Myös 2-äänen muodostamista voi harjoitella improvisaation avulla. Joko opettaja (yksityistunnilla) tai yhtye soittaa sävelmän melodiaa ja sointuja, johon oppilas (tai yhtyeen jäsenistä kukin vuorollaan) improvisoi 2-äänen. Improvisoijia voi olla myös vaikkapa kaksi, jolloin he vuorottelevat ja kommunikoivat samalla myös keskenään. Jälleen voidaan kiinnittää huomiota tarpeen mukaan eri elementteihin kuten esim. fraseeraukseen tai vastaliikkeisiin (melodisiin ja rytmisiin). Sointusäestyksen yhdistämistä stemmasoittoon voidaan harjoitella esim. opettelemalla säestyskuvioissa siirtymisiä improvisoiden sointusäveleltä seuraavalle hajasävelten kautta.

Tässä Turun konservatorion kantelistien oma sovitus vuonna 1917 muistiinmerkitystä kantelesävelmästä – stemmat ja bassolinjat ovat oppilaiden miettimiä.