Wilho Saaren jalanjäljissä

14. toukokuuta 2020

Wilho Saari (s. 1932, Naselle, Washington) on amerikansuomalainen kanteleensoittaja, jonka isoisoisoäiti oli Kreeta Haapasalo (1813-1893) – kenties tunnetuin 1800-luvun kanteleensoittaja Suomessa. Kreeta Haapasalon erityisestä muusikkoudesta kiinnostuneiden kannattaa lukea Heikki Laitisen artikkeli Torpparinvaimo Greeta Haapasalon matkat kautta koko Suomen suuriruhtinaskunnan ja aina Pietariin ja Tukholmaan saakka. 

Wilho Saaren vanhemmat muuttivat Amerikkaan siirtolaisaallon mukana 1900-luvun alussa: äiti, Aili Lindström (1898–1981), Raumalta vuonna 1911 ja isä, Wilho Leppäsaari (1898–1968), Halsualta vuonna 1915. Jo aiemmin Amerikkaan olivat saapuneet Wilho Leppäsaaren kaksi vanhempaa veljeä – Juho Oskari Leppäsaari (1892–1952) ja Matti Fritof Leppäsaari (1895–1976) – jotka myös olivat kanteleensoittajia.

Veljekset olivat perineet kanteleensoiton isältään, halsualaiselta Matti Leppäsaarelta (1867–1898). Matti Leppäsaaren äiti, Anna-Liisa Kalliokoski (1842–1891), oli Kreeta Haapasalon tytär.

Leppäsaaren veljesten serkkuina oli mm. sellaisia kuuluisia kanteleensoittajia kuin Eino Tulikari, Oskari ja Viljami Tofferi, Otto Virkkala ja Matti Karvonen. Vuonna 2010 Wilho Saari kertoi (suom. A. K.):

Kasvoin kuunnellen isäni kanteleensoittoa melkein joka ilta töiden jälkeen. Hän soitti Perhonjokilaakson tyylillä, koska hän tuli Halsualta. Vuonna 1949 isäni sai Paul Salmisen konserttikanteleen numero 97. Saimme myös Paul Salmisen kanteleensoitto-oppaan.

…Vuonna 1964 matkustimme lastemme … kanssa [Suomeen]. Tällä matkalla tapasimme Eino Tulikarin Jyväskylässä. Eino oli isäni ensimmäinen serkku ja lisäksi vaimoni Kaisan musiikinopettaja keskikoulussa Jyväskylässä. Eino ja Aino veivät meidät useaksi päiväksi isäni kotiseudulle Halsualle tapaamaan muita sukulaisia ja näkemään paikkoja, joissa isäni kasvoi. Siellä kuulin myös Einon kanteleensoittoa. Hän soitti samaan tapaan kuin isäni, Perhonjokilaakson tyylillä.

Vaikka Wilho Saari aloitti musisoinnin jo lapsena, kanteleensoiton hän aloitti vasta vuonna 1982 ollessaan 50-vuotias. Pianonsoiton hän oli aloittanut 9-vuotiaana ja  sen lisäksi hän soitti koulussa myös trumpettia, baritonitorvea ja bassoa. Vuonna 1956 hän suoritti kirkkomusiikin Bachelor of Arts -tutkinnon Northwest Bible Collegessa ja vuonna 1958 musiikkikasvatuksen Bachelor of Arts -tutkinnon Seattle Pacific Collegessa.

…nuoruudessani kantele oli isän juttu. Sitten 14 vuotta isän kuoleman jälkeen päätin kokeilla, pystyisinkö tekemään musiikkia kanteleella! Otin isän kanteleen alas seinältä, jossa se oli roikkumassa, ja päätin soittaa sitä uudempaan tapaan – Haapaveden tyylillä [pitkältä sivulta]. Olen niin nauttinut sen soittamisesta, että toivoisin aloittaneeni jo teini-iässä. Opetin tytärtäni soittamaan ja hän soittaa Haapaveden tyyliin. Sisareni aloitti muutama vuosi minun jälkeeni ja hän soittaa samoin kuin isä [lyhyeltä sivulta].

Wilhon tapa tehdä kantelemusiikkia on kiehtova sekoitus menneen ja nykyisen musiikkikulttuurin estetiikkaa. Hän on jatkanut sukupolvien taakse ulottuvaa luovaa traditiota tekemällä musiikkia jokapäiväisen elämänsä tapahtumista. Se on kuin musiikkipäiväkirja, joka on esteettiseltä ajattelutavaltaan hyvin lähellä myös 1800-luvun karjalaisten kanteleensoittajien tapaa improvisoida kanteleella omia tunnelmiaan:

Jehkin Iivana oli todellinen taiteilijaluonne… Tunnelmat tempasivat hänet herkästi valtoihinsa. Jos silloin sattui kantele käsille, kuvastuivat sen sävelissä vastaavat mielialat… mieltäkiinnittävimpiä hetkiä, mitkä ukon kanssa olen viettänyt, oli tuon kokouksen loputtua kahden kesken pienessä sivuhuoneessa istuessamme. Täällä vastatusten pakisimme elämän syntyjä syviä ja ukkoo ylimmilleen haltioituneena soitteli vuoroin synkkiä, vuoroin iloisia tunnelmiaan. (Wartiainen, Eliel (1923) Shemeikka. Porvoo: WSOY, s. 85–86.)

 Erotuksena edelliseen Wilho Saari myös kirjoittaa syntyneet tunnelmansa nuoteille:

Yleensä minulla on kantele tietokoneen vieressä niin, että voin kätevästi kirjoittaa soittaessa mahdollisesti mieleen tulevan sävelmän muistiin. No, joulupäivän aamun anostin kanteleen olohuoneeseen ja aloin soittamaan. Uusi sävelmä tuli mieleen, joten juoksin tietokoneelle toiseen huoneeseen kirjoittaakseni sen ylös, mitä olin juuri ajatellut. Vähän ajan päästä uusi sävelmä tuli mieleen, joten minun täytyi nopeasti mennä tietokoneelle ja kirjoittaa se melodia ylös. Tämä tapahtui neljä kertaa tuona aamuna.

Syntyneitä sävelmiä on täten tuhansia, ja monet niistä otsikoitu vain numeroin. Joskus numeron oheen on lisätty tapahtumaa kuvaava alaotsikko, kuten: ”XI-26, Watching Peter, Paul and Mommy! – 10–12 p.m.”

Vaikka Wilho Saari edustaa eroasentoisella suurkanteleperinteellään uudempaa musiikkikulttuuria kuin yhdysasentoisella tekniikalla pienkanteleita soittaneet karjalaiset kanteleensoittajat, näen hänet kuitenkin kiehtovana lenkkinä improvisoivien kanteleensoittajien pitkässä jatkumossa. Hänen musiikkinsa elää ajassa. Sillä ei ole merkitystä, jos sama melodiakulku tai -katkelma toistuu eri sävelmissä, koska se on joka kerta hieman erilainen ja muuntuu käsillä olevan hetken mukana.

Yksinään soittaessani soitan harvoin sävelmää kahta kertaa samalla tavalla. Voin muuttaa vasemman käden sointukuvioita ja joskus lisätä erilaisia koruja oikealla kädellä. Toisinaan soitan melodian oktaaveissa. Joskus olen jopa laittanut vasemman käden säestyksen ylärekisteriin ja oikean käden melodian alempaan oktaavialaan. Yleensä annan sormieni hoitaa ajattelutyön.

Vuonna 1992 Wilho sai vävynsä, Greg Nelsonin, tekemän 10-kielisen kanteleen lahjaksi eläkkeelle siirtymisen johdosta. Samoin kuin suuren kanteleen kanssa 10 vuotta aiemmin, Wilho astui tämän hänelle uuden soittimen maailman ilolla ja uteliaisuudella. Tuloksena oli ensimmäisen puolen vuoden aikana 90 uutta sävelmää! Pienkanteleita Wilho soittaa pääasiassa yhdysasentoisella näppäilytekniikalla.

Wilhon sävelmiä on julkaistu kirjassa ”Wilho Saari, Tune-a-Day. Compsitions for the 36-, 10- and 5-string kanteles”.

Tähän estetiikkaan kiinnittyen lähtekäämme siis kukin kertomaan päivästämme ja sen tapahtumista musiikin keinoin! Jolla on korvat, se kuulkoon – joskus musiikki kertoo enemmän ja syvemmin kuin, mihin sanat kykenevät.

Wilhon jalanjäljissä aloitin oman viikonpäiväsarjani, josta olen tähän mennessä saanut tehtyä Sunnuntain, Maanantain ja Tiistain. Videoiden oheispiiloviestinä yritän myös kertoa vanhojen kansanmuusikoiden tavasta ja kyvystä musisoida päättymättömästi tuntikausia, yön yli tai päiväkausia!

Tämä kokemus vahvistui, kun Väisänen Suojärveltä Suistamolle matkatessaan 7.7. vielä poikkesi Parkinselässä, Kulju soitti edelleen samaa kisavirttä. Epäilemättä tuli vaikutelma, että hän oli soittanut samaa virttä vuorokaudet ja vuosikaudet läpeensä. Laitinen tiivistää: ”Vertauskuvallisesti voisi sanoa, että Kuljulla oli ohjelmistossa vain yksi kappale: sen nimi oli Musiikki.” (Timonen, Senni (2011) ”A. O. Väisäsen tutkimusmatkat Raja-Karjalaan 1916–1917.” Taide, tiede, tulkinta. Kirjoituksia A. O. Väisäsestä. Kalevalaseuran vuosikirja 90. Toim. Ulla Piela, Seppo Knuuttila ja Risto Blomster. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 160–200; Laitinen, Heikki (2003 [1980]) ”Karjalainen kanteleensoittotyyli”. Heikki Laitinen: Iski sieluihin salama – kirjoituksia musiikista. Toim. Hannu Tolvanen ja Riitta-Liisa Joutsenlahti. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 942. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.)

Tuesday on mukana Kansanmusiikin ja kansantanssin päivänä 16.5.2020 KamuKannan Livelavalla.