Vielä 1800-luvun lopulla ja osittain jopa 1900-luvun alussa kantele eli syrjäisissä Karjalan kylissä ikiaikaista elämäänsä luontevana osana vanhaa musiikkikulttuuria, johon kuuluivat myös mm. runolaulu, loitsut ja itkuvirret. Musiikki oli erottamaton osa ihmisten jokapäiväistä elämää. Sen kautta kuvattiin arkipäivän tapahtumia, kerrottiin tarinoita, käsiteltiin tunteita ja annettiin ohjeita. Musiikki eli ja muovautui jatkuvasti ihmisten ja heidän kokemiensa tilanteiden kautta.
Kanteleella soitettiin tansseja, säestettiin runolaulua, kuvattiin kirkonkellojen soittoa ja lisäksi sitä käytettiin myös meditatiivisena instrumenttina. Karjalan-kävijöiden matkakuvauksista 1800-luvulta ja 1900-luvun alusta löytyy useita kuvauksia kanteleensoittajien yksinäisestä oman musiikin valtaan vaipumisesta. Kansanmusiikintutkija A. O. Väisänen nimesi tämän vaikuttavan tapahtuman ”hiljaiseksi haltioitumiseksi” ja jotkin soittajat sanoivat soittavansa ”omaa mahtia”.
Kanteleensoittajien joukossa tapaa joskus semmoisia, jotka soittavat ”omaa mahtia”, se on mitä milloinkin mielessä liikkuu. Semmoinen soittaja soittaa kaikenlaisiin elämäntapauksiin, soittaa jäähyväissoiton eri lailla eri henkilöille, kuvaa laivan kulkua merellä, säestää soitollaan kertomiaan satuja, kuvaa mielentilojaan.
(Raja-Karjala 15.7.1911)
Paras kanteleensoittaja, mitä koskaan olen kuullut, oli Lahden kylässä Säämjärven rannalla. Jo aikaisemmin olimme hänestä kuulleet. Ja heti kylään tultuamme lähetimme häntä hakemaan. Hän tulikin, mutta vaatimattomasti ei hän sanonut mitään osaavansa. Häneltä olivat sormet äskettäin paleltuneet, eikä hän muka sen vuoksi mihinkään kyennyt. Kun me kuitenkin vaadimme häntä soittamaan, soitti hän muutamia tansseja eikä sanonut muuta osaavansa. Me jätimme hänet rauhaan ja arvelimme, että häntä oli turhaan kehuttu. Joku meni sorsia ammuskelemaan, joku puhdisteli pyssyään ja joku kirjoitti muistiinpanoja. Kanteleensoittaja unohtui. Hän istui yksin nurkassa kantele polvillaan, tuijottaen eteensä. Vähitellen rupesi hän soittamaan vienosti, välistä kiihtyen ja lämmeten ja taas aivan hiljaan. Kun me silloin sanoimme semmoista juuri tahtovamme kuulla ja kysyimme, mitä se oli, sanoi hän, ettei se mitään ollut, että hän vain soitti omaa mahtiaan. Sitten annoimme hänen olla rauhassa, puuhailimme kukin omalla tahollamme. Mutta kanteleensoittaja, kun ei kukaan häneltä mitään kysellyt, ja kun sai olla rauhassa, soitteli koko illan, ja me kuuntelimme häntä iloksemme.
(Relander, O. 1917: O. A. Hainari, muistelmia.)
Vanha yhdysasentoinen kanteleensoittotekniikka antaa soittajalle kaikki eväät edellä kuvatun musiikin soittamiseen. Lähtökohtana on hiljaisuus ja aika. Soittaessa ei tarvitse suunnitella, analysoida, ei edes muistaa. Soittotekniikka tulee olla hallussa niin, ettei sitä tarvitse ajatella. Sormet kulkevat omia ratojaan, soittaja keskittyy kuuntelemaan, ja musiikki valtaa ihmisen. Siitä alkaa polku, joka yhdessä muiden risteilevien polkujen kanssa muodostaa päättymättömän taipaleen. Tai ehkä kyseessä on ennemminkin mielentila, missä kaikki on samanarvoista; ei ole olemassa hyviä tai huonoja ratkaisuja, hyviä tai huonoja ääniä – heti syntyessään kaikki on tasavertaisesti osa kokonaisuutta. Jos jatkamme ajatusleikkiä eteenpäin, voisi sanoa, että tuon mielentilan saavuttaessaan ihminen pääsee maailmaan, missä kaikki musiikki on jo valmiina – se on ikiaikaisia ääniä, jotka kertovat soittajalleen, mitä ratkaisuja tehdä, minne polulle kääntyä seuraavaksi.
Kuten muutakaan länsimaisen musiikkikulttuurin ulkopuolella olevaa musiikkia, myöskään karjalaista kantele- improvisaatiota ei pysty kuvaamaan pelkällä nuottikirjoituksella. Meditatiivinen improvisaatio saattoi kestää tuntikausia. Soittaja soitti elämäänsä, omia sielunliikkeitään, omaa mahtiaan – kuinka sitä voisi kuvata mustilla pisteillä viiden viivan päällä?