Ei improvisaatiota tarvitse tuoda – se on ollut täällä jo tuhansia vuosia

25. elokuuta 2021

Kuulin, että nyt Suomeen on tuotu musiikinopetukseen uusi metodi, improvisaatio, ihan Amerikasta. Wau.

Hassua. Minnehän hävisi ne edelliset lähes 40 vuotta, jolloin improvisaatio on ollut keskeinen (ellei keskeisin) elementti niin musiikkiopistojen kuin Sibelius-Akatemiankin kansanmusiikkipedagogiikassa? Entä jazz, rock, blues ym.?

Entä minne haihtui se vuosituhantinen musiikkikulttuurimme, jossa kaikki improvisoivat?

Vai onko se nyt vaan niin, että asia täytyy esitellä meille amerikkalaisena ennen kuin sitä kannattaa edes huomioida?

Tai kenties ongelma onkin musiikinlajissa: ehkäpä se onkin kansanmusiikki itsessään, jota ei aikuisen oikeissa jutuissa kannata juurikaan noteerata. Se kun on nyt vain sellaista kansanomaista puuhastelua.

Kaikesta huolimatta ja säitä uhmaten rohkaisen nyt kuitenkin mieleni, selvitän kurkkuni ja luikautan seuraavaa:

Musiikillinen improvisaatio on oleskellut rakkaassa Suomenmaassamme (rajoista piittaamatta) kansan keskuudessa hamasta muinaisuudesta erinomaisen rikkaasti kukoistaen, ja se voi edelleen loistavasti ja jatkaa riemukasta eloaan täysin riippumattoman iloisen välinpitämättömänä natisevan rakenteellisuuden jupinoista.

Kas kun sattuikin, että olen viime kuukausina aktiivisesti pohdiskellut improvisaation opettamisen olemusta. Siinä on monta monessa. Se kun muuttaa muotoaan, mukautuu, soveltuu, elää, inspiroi ja inspiroituu aina kulloisenkin aiheen, alan, idean ja tarpeen mukaan.

Improvisaation opettaminen on välillä kuin yrittäisi opettaa aistimaan intuitiota: kuuntele, aisti, luota, leiju, toimi.

Tai kuin opettaisi demokraattista dialogia: keskity, virittäydy, kunnioita, hyväksy, ole utelias ja tilannetajuinen.

Vertaileminen ja paremmuusjärjestysten luominen on tarpeetonta ja heitämme ne oitis romukoppaan. Hetken ainutkertaisuus on aina läsnä.

Henkilökohtaisesti minua kiehtoo suunnattomasti se (eksaktin tiedon puutteesta johtuva) mystiikka, joka ympäröi oman vuosituhantisen musiikkikulttuurimme improvisaation estetiikkaa.

Koin jonkinlaisen ahaa-elämyksen Yle Radio 1:n Latinalaisen Amerikan heinäkuu-teeman ohjelmasta ”Latinalaisen Amerikan mystinen ääni”. – Ah, juuri näin! Tässä alkuperäiskansan musiikin olemuksessa, estetiikassa, on jotain hyvin samankaltaista arvokasta syvällisyyttä, jota näen ja koen oman runolaulukulttuurimme henkisessä perinnössä. (Ja nyt kyllä naurattaa: pitikö tämäkin ymmärys hakea sieltä toiselta mantereelta… hah!)

Ehkä hienointa tämän musiikillisen improvisaation maailmassa on se, että se mahdollistuu kaikille, jotka itse sitä haluavat. Siinä on jotain samaa nykyisen sosiaalisen median kulttuurin kanssa, joka mahdollistaa toimijuuden suurelle osalle yhteisöä pienen, valikoidun ryhmän sijaan.

Suuri ero on kuitenkin tavoitteissa: päämääränä kun ei ole mahdollisimman suuri kuulijakunta, vaan oman kokemuksen syvyys. Pirstaloitumisen sijaan tasapaino.

Lisäksi mukaan liittyy menneiden sukupolvien ketju, vahva – vaikkakin usein näkymätön – kulttuurinen ja henkinen yhdysside. Musiikin tekeminen, improvisaatio, ei synny vain ”miltä minusta tuntuu” -ajatuksesta, vaan se on heittäytymistä esivanhempien virtaan, joka kuljettaa muusikkoaan haluamaansa suuntaan haluamallaan tavalla.

Seurauksena on improvisoivan muusikon satunnaisesti saavuttama tila, jossa hän ei itse enää koe olevansa tuottamansa musiikin alkujuuri. Luovuus avautuu. Ei ole paineita, ei epäonnistumisen pelkoa, vaan silkka ilo paikoilleen loksahtelevista palasista.

Että tämä menneen maailman kulttuuri tarjoaa edelleen meille mahdollisuuden hyvin henkilökohtaiseen luovan vapauden kokemukseen – siinäpä aihetta lauluun. Tuon luovan vapauden kokemuksen sisältämä ymmärrys tasa-arvosta ja tieto siitä, ettei kukaan voi ottaa tätä kokemusta minulta pois, tuntuu tässä kaikenmaailman lukasenkojen maailmassa aivan käsittämättömän upealta.