Teppo Repo ja hänen 12-kielinen kanteleensa SM579 vuodelta 1955

03. maaliskuuta 2024

Sibelius-museon 12-kielinen kantele SM579 on Suomessa paimensoittajana tunnetuksi tulleen inkeriläissyntyisen Teppo Revon (1886–1962) rakentama.

Kanteleen lahjoitti museolle myöskin inkeriläissyntyisen ja sittemmin suomalaistuneen Antti Hämäläisen (1897–1976) leski Tellervo Hämäläinen vuonna 1980. Lahjoitus sisälsi kanteleen lisäksi Antti Hämäläisen vuonna 1955 Teppo Revosta tekemän haastattelun (SmL3347).

Hannu Saha on kirjoittanut Teppo Revosta Kansallisbiografiaan ja  Paimensoittaja Teppo Repo -CD:n vihkoon (KICD 7) sekä tehnyt pro gradu -tutkielman Teppo Repo: repertuaari ja asema suomalaisessa musiikkikulttuurissa  Tampereen yliopistoon vuonna 1982. Teppo Revon kanteleensoittotyylistä Saha kirjoitti Kymmenkielisen kanteleen oppaassa (Kansanmusiikki-instituutin julkaisuja 21, 1986).

Armas Otto Väisänen on kirjoittanut Revosta ainakin artikkeleissa Muistelmia (Kalevalaseuran vuosikirja 50, 1970) ja ”Omasta päästä” soittaja (Musiikkitieto 9–10, 1935). Molemmat tekstit on julkaistu Erkki Pekkilän toimittamassa kirjassa Hiljainen haltioituminen. A. O. Väisäsen tutkielmia kansanmusiikista (SKS, 1990).

Teppo (Teodor) Repo, alkuperäiseltä nimeltään Feodor Nikitin Sofronoff (vuodesta 1919 Safronoff), syntyi Länsi-Inkerin Soikkolassa, Viistinän kylässä 7.11.1886 ja kuoli Helsingissä 6.1.1962. Hän oli pienen maatalon nelilapsisen inkerikkoperheen toiseksi vanhin lapsi. Hänen ollessaan kolmevuotias isä kuoli. Kertomansa mukaan hän aloitti työnteon jo 5-vuotiaana lammaspaimenen apupoikana. Apupaimen hänestä tuli 8-vuotiaana ja itsenäinen paimen 13-vuotiaana. Paikallisen tavan mukaisesti talvikaudella lisätuloja hankittiin kalastuksesta, joten koulunkäynti rajoittui Teppo Revolla kahteen luokkaan kansakoulua.

Sukunsa vanhemmilta paimentradition edustajilta Repo oppi taidon rakentaa ja soittaa erilaisia huilu-, torvi- ja klarinettisoittimia. Kanteletta hän oppi soittamaan äitinsä Aleksandra Sofronoffin opastamana. Kantele oli 11-kielinen ja Revon mukaan äiti vei häntä mukanaan jo 5-vuotiaana naisten juhliin soittamaan.

Vuonna 1908 alkaneessa kolmivuotisessa asepalveluksessa Venäjän keisarillisessa armeijassa Repo toimi kahden vuoden ajan sotilassoittokunnan käyrätorvensoittajana lähellä Itävalta-Unkarin rajaa. Tuolloin hän oppi nuotinluku- ja kirjoitustaidon ja sai sotilasmusiikista vaikutteita omaan musiikkiinsa. Väisäsen mukaan tuohitorvi saattoi pelastaa Revon hengen, sillä Repo sai siirron sotilassoittokuntaan korkea-arvoisen upseerin kuultua hänen soittoaan paimentorvella ja näin Repo välttyi pahimmalta tulevassa maailmansodassa.

Suomeen Repo tuli ensimmäisen kerran vuonna 1911 ja toimi Helsingissä vuoteen 1916 saakka passipoliisina. Sen jälkeen hän palasi sotilassoittokuntaan, kunnes muutti lopullisesti Suomeen ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa. Hän työskenteli ensin muun muassa huonekalujen pakkaajana ja suutarina, mutta vuodesta 1921 lähtien hän toimi yli 30 vuoden ajan Singerin ompelukonemekaanikkona. Suomessa hän muutti nimensä Safronoffista Revoksi, vaihtoi uskonnon ortodoksisesta luterilaiseksi ja avioitui yläneläisen Hilja Sjöblomin kanssa.

Teppo Repo soitti useita soittimia (erilaiset puhaltimet, taljanka, mandoliini, kantele, balalaikka, viulu), mutta Suomessa hän tuli erityisesti tunnetuksi luovana paimensoitinten taitajana. Soittamiensa perinteisten sävelmien lisäksi hän myös sävelsi runsaasti omaa musiikkia ja soitti usein improvisoiden ”omasta päästä”. Suomessa hän alkoi rakentaa paimensoittimia 1920-luvulla ja myi niitä useita satoja – soittimia löytyy sekä yksityisistä että museoiden kokoelmista.

Väisänen tutustui Teppo Repoon vuonna 1935 ja kutsui sen jälkeen Revon esiintymään usein radioon sekä erilaisiin tilaisuuksiin Suomessa ja ulkomailla. Väisäsen ehdotuksesta Repo suomensi etunimensä Teodorista Tepoksi ja opetteli myös soittamaan kahdella huilulla kaksiäänisesti.

Radion lisäksi Repo nousi laajemman yleisön tietoisuuteen television, filmien, lehdistön ja äänilevyjen välityksellä. Myös arkistoihin (mm. SKS, Tampereen yliopiston kansanperinteen arkisto, Kansanmusiikki-instituutti, Yleisradio, Sibelius-museo) on talletettu sekä Revon musiikkia että haastatteluja. Myös tekstin alussa mainitulla Kansanmusiikki-instituutin julkaisemalla albumilla Paimensoittaja Teppo Repo (KICD 7) on sekä puhaltimilla että kanteleella soitettua musiikkia. Kulttuurivaikuttajissa Väisäsen lisäksi Revon tukijoina toimivat muun muassa Marjatta ja Martti Pokela, Erkki Ala-Könni ja Ahti Sonninen.

Kanteletta Repo soitti sulkutyylillä, jossa vasen käsi sammuttaa kieliä ja oikea iskee tai vetää haluttuja avoimia kieliä soimaan. Repo käytti vain yhtä sulkuotetta, jossa hän sammutti joka toisen kielen vasemman käden neljällä sormella peukalosta nimettömään. Musiikin mukaan hän nopeassa tempossa vaihtoi vasemman käden asemaa kielillä ylös- ja alaspäin.

Suomen kansallismuseossa on Teppo Revon valmistama 14-kielinen kantele (SU5572:1), jonka rakenne on samankaltainen Sibelius-museon yksilön kanssa. Kantele on rakennettu kolme vuotta myöhemmin kuin Sibelius-museon 12-kielinen.

Sibelius-museon arkistossa olevan Teppo Revon haastattelun tekijä  Antti Hämäläinen (1897–1976) oli itsekin syntynyt Inkerissä. Skuoritsan Malkkilan kylässä hänen nimensä oli Andrus Andreaksenpoika Hämäläinen.

Hämäläinen aloitti opintonsa Kolppanan opettaja- ja lukkariseminaarissa, mutta ensimmäisen maailmansodan ja Venäjän vallankumouksen myllerrysten myötä opinnot keskeytyivät. (Kolppanan väestö oli pääosin äyrämöisiä eli 1600-luvulla Karjalankannaksen länsiosasta, lähinnä Äyräpään kihlakunnasta muuttaneita luterinuskoisia karjalaisia.)

Hämäläinen kävi aliupseerikoulun, joutui Siperian rangaistussiirtolaan (Toivo Flinkin mukaan jossain vaiheessa myös Špalernajan tutkintavankilaan) ja sittemmin rintamalle. Lopulta hän palasi Kolppanan seminaariin, mutta kun se lakkautettiin vuonna 1919, hän siirtyi viimeisen luokan opiskelijoiden kanssa Viron kautta Suomeen. Jo aiemmin Suomeen siirtynyt Seminaarin johtaja Kaapre Tynni järjesti opiskelijoille mahdollisuuden päättää opintonsa Helsingissä ja niin Hämäläinenkin sai kansakoulunopettajan pätevyyden vuonna 1920. Opettajana ollessaan hän jatkoi pätevöitymistään Sortavalan seminaarissa 1920–1924 ja suoritti mm. kansatieteen kursseja Helsingin yliopistossa 1926–1934. Jo varhain Hämäläisessä oli herännyt kiinnostus inkeriläiseen kansanperinteeseen ja se jatkui koko hänen elämänsä ajan.

Vuosien 1920–1928 aikana Hämäläinen toimi kansakoulunopettajana Karinaisten Kyrössä, Heinäveden Malkkilassa, Tervolan Louessa ja Uudessakaupungissa. Itä-Hämeen kansanopiston ja kotitalouskoulun johtajana Hartolassa hän toimi vuosina 1928–1930. Tämän jälkeen hän siirtyi Lapin piirin kansakouluntarkastajaksi vuosiksi 1930–1937 ja lopulta Turun piirin kansakouluntarkastajaksi vuosiksi 1937–1964. Hän kuoli Liedossa vuonna 1976.

Turun aikanaan Hämäläinen julkaisi useita kirjoja mm. Lappiin ja Inkeriin liittyen. Jatkosodan aikana hän toimi kotiseudullaan Inkerissä koulutus- ja sivistystyössä ja avusti inkeriläisten siirtämisessä saksalaisten valtaamilta alueilta Suomeen. Tuolloin ottamansa 2500 valokuvaa hän Suomeen palattuaan talletti Kansallismuseoon. Puolisonsa Tellervo Hämäläisen kanssa Antti Hämäläinen haastatteli jatkosodan jälkeen usean vuoden ajan inkeriläisiä Suomessa ja Ruotsissa. Nämä 200 haastattelua Tellervo Hämäläinen lahjoitti SKS:n ja Museoviraston arkistoihin vuonna 1976. Inkerin lisäksi Antti Hämäläinen tallensi Lapin ja Setumaan ihmisten elämää ja vuonna 1971 hän lahjoitti SKS:n arkistoon noin 9000 valokuvan kokoelman. Sibelius-museolle Tellervo Hämäläinen lahjoitti Teppo Revon kanteleen ja Antti Hämäläisen tekemän haastatteluvuonna 1980 [SmL3347_Kopia av en intervju med Teppo Repo (1955)]. Kanteleen sisäpohjan merkinnän mukaan kantele on valmistunut 5.5.1955 eli samana vuonna kuin kyseinen haastattelu. Tallenne sisältää Revon soittamia näytteitä puhaltimilla ja kanteleella.

Antti Hämäläisen tekemässä haastattelussa Teppo Repo kertoo tehneensä soittamansa kanteleen alun perin 11-kieliseksi, mutta lisäsi myöhemmin 12. kielen, koska tarvitsi sitä musiikissaan. Sibelius-museon kanteleen 12. kieli onkin selvästi lisätty jälkeen päin: se ei ole samassa linjassa muiden tappien kanssa ja sen välimatka edelliseen tappiin on huomattavasti lyhyempi kuin muiden viritystappien keskinäinen välimatka.

 

Kantele on päältä koverrettu 12-kielinen, jossa on erillinen kansilevy, viritystappipenkki ja viritystappisivulle saranoilla kiinnitetty kahdesta osasta rakennettu käsituki.

Perä on suora ilman ulkonevaa ponsiosaa. Kansilevy päättyy ponnen korvakkeiden eteen.

Peräosa on umpinainen suunnilleen ponnen korvakkeista alkaen.

 

 

 

 

 

 

Kielet ovat vartaalla melko supussa ja osittain pareittain ryhmittyneinä – tarkoituksella vai ei, en osaa sanoa. Sulkutekniikkasoittoon tarkoitetuissa pienkanteleissa kielten tiivis kiinnitys vartaalla ei ole mitenkään epätavanomaista.

Revon kanteleen tarkat tiedot ja kuvat ovat tulossa tänä keväänä pdf-julkaisuun, joka sisältää Sibelius-museon viisikielisiä suurempia pienkanteleita.