Kuka oli E. Lekve?

17. helmikuuta 2025

Kuka oli E. Lekve, jonka omistuskaiverrus löytyy Sibelius-museon huolella tehdystä kanteleesta SM496?

Kantele on lahjoitettu Sibelius-museoon vuonna 1974. Lahjoitustietojen mukaan soitin on kuulunut lahjoittajan äidin isälle, asemapäällikkö Mauno Paaterolle (1866–1908), joka oli ostanut kanteleen sen valmistajalta, E. Lekveltä, joskus 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa.

Kyseinen Mauno Paatero on ilmeisesti sama henkilö kuin geni.com-sivustolta löytyvä Maunu Vilho Paatero, alkuperäiseltä nimeltään Magnus Vilhelm Österlund. Hän syntyi Turussa, valmistui Turun lyseosta vuonna 1890 ja toimi Simon asemapäällikkönä vuodesta 1903 kuolemaansa saakka. Sanomalehti Uuden Auran surusaattoilmoituksessa 29.11.1908 etunimi on ilmoitettu muodossa ”Manu”.

Luultavasti Mauno Paateron äidinkieli oli ruotsi tai hän ainakin osasi sekä ruotsia että suomea. Nimen suomalaistaminen oli osaa laajaa venäläistämispyrkimyksiä vastustavaa liikettä 1900-luvun alussa. J. V. Snellmannin 100-vuotispäivänä 12.5.1906 Suomalaisen Virallisen Lehden lisälehdessä noin 24 800 ihmistä ilmoitti sukunimensä suomentamisesta, ja kaikkiaan vuosien 1906 ja 1907 aikana noin 70 000 suomalaista suomensi nimensä.

Magnus Wilhelm Öhrlundin ilmoitus sukunimensä muuttumisesta Paateroksi löytyy 12.5.1906 Finlands Almänna Tidining -lehden julkaisemasta nimenmuutoslistasta: ”Me alempana nykyisten kotipaikkaimme mukaan kaupungittain ja pitäjittäin luetellut suomalaiset saatamme täten yhteisesti tiedoksi, että tästä toukokuun 12:nnesta päivästä, suomalaisuuden herättäjän J. V. Snellmannin muistopäivästä alkaen tulemme käyttämään kukin sitä suomenkielistä sukunimeä, joka alempana mainitaan tähänastisen nimemme vierellä.”

Mutta kuka siis oli E. Lekve? Lekve on norjalainen sukunimi. Historiallisista suomalaisista sanomalehdistä löytyy mainintoja ainakin kahdesta Endre Lekvestä. Näistä vanhemmasta, 49-vuotiaana kuolleesta norjalaisesta insinööri Endre Lekvestä (1833–1882), on henkilökuva myös Kansallisbiografiassa. Vaikka hänellä (ja hänen veljellään Torbjör Lekvellä) oli kytköksiä Suomen rautateihin erityisesti niiden suunnittelun ja kehittämisen osalta, ei hän ole elinvuosiensa puolesta mahdollinen Mauno Paateron kanteleen rakentaja.

Toinen, nuorempi Endre Lekve toimi valtionrautatieyhtiön sähköttäjänä ja kuoli keuhkotautiin vain 26- tai 27-vuotiaana vuonna 1908. Hän voisi sekä ajallisesti että rautatiekytköksensä kautta olla mahdollinen kanteleen rakentaja. Voisiko hän olla vanhemman Endre Lekven poika?

Kansallisbiografian mukaan insinööri Lekven vaimo oli Hannoverin polyteknillisen koulun professorin Hunäuksen tytär Antonie, joka kuoli Helsingissä 1873. Hän ei siis ainakaan voi olla nuoremman Endre Lekven äiti. Lisäksi biografiassa mainitaan, että Lekven eloon jääneet lapset muuttivat aikuistuttuaan pois Suomesta.

Endre Lekve on niin harvinainen nimi Suomessa, että näiden kahden miehen jonkilainen sukulaisuuskytkös tuntuu kuitenkin vähintäänkin mahdolliselta.

Kahdella kielellä kanteleen pohjaan merkitty paikkakunta antaa vihjeen siitä, että rakentaja on puhunut sekä ruotsia että suomea.

Sanomalehdistöstä voidaan jäljittää nuoremman Endre Lekven jalanjälkiä seuraavasti.

Vuonna 1903 harjoittelija E. G. Lekwe saapui telegrafistiksi Kuivaniemen asemalle. Kuivaniemi on lähellä Simon asemaa, jossa Maunu Paatero työskenteli samasta vuodesta alkaen.

Maaliskuussa 1904 Lekve kihlautui oululaisen Irene Labbartin kanssa.

Suomen suuriruhtinaskunnassa virkamiehiltä vaadittiin venäjänkielen taitoa, ja lokakuussa 1905 Lekven ilmoitetaan saaneen matka-apurahan venäjänkielen oppimista varten.

Vuoden 1905 lopulla Lekve siirtyi omasta toiveestaan Kuivaniemeltä Rajamäen aseman sähköttäjäksi.

Helmikuun 13. 1906 Kansan tahto -lehdessä ilmoitettiin kuivaniemeläisen telegrafisti Endre Gustaf Lekwen ja oululaisen Irene Labbartin avioliittoon kuuluttamisesta, ja maaliskuun alussa ”telegr. E. Lekwe rouvineen Helsingistä” mainitaan matkustavaisina Oulun Uudessa Hotellissa.

Endre Lekven kuolinilmoitus julkaistaan elokuussa 1906 useassa sanomalehdessä. Hänen iäkseen mainitaan joko 26 tai 27 vuotta. Huvudstadsbladetin ilmoituksessa 7.8.1906 kaipaamaan jäivät puoliso ja iäkäs äiti, muissa ilmoituksissa ”lähinnä suree nuori puoliso”. Uudessa Suomettaressa nuoren sähköttäjän kuolinsyyksi mainitaan keuhkotauti.

Endre Lekven kuoleman jälkeen nuori leski Irene Lekve suoritti Oulussa rautatievirkamiestutkinnon, ja hänet otettiin harjoittelijana sähköttäjäksi Tornion asemalle. Lokakuussa 1909 hän haki toimistoavustajan tehtävää Valtionrautateiden valvontavirastossa, ja helmikuussa 1910 hän meni kihloihin pankinvirkailija Arwid Björkmanin kanssa Torniossa. Heidät vihittiin joulukuussa 1910.

Ehkäpä Simon asemapäällikkönä toiminut Mauno Paatero hankki kanteleen Endre Lekveltä tämän työskennellessä läheisellä Kuivaniemen asemalla tai myöhemmin Oulussa tämän leskeltä Irene Lekweltä.

Nämä moninaiset tarinat ja ihmiskohtalot musokanteleiden ympärillä tuovat esiin sen, kuinka tavallinen soitin kantele oli Suomessa 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Lukemattomia omatekoisia soittimia löytyy museoiden lisäksi ihmisten ullakoilta, varastoista ja perintöjen joukosta. Kanteleet vaikuttavat olleen niin tavanomainen osa elämää, että usein niistä mainitaan vain ohimennen. Siksi yksittäisten soitinten historiaa ei jälkeenpäin usein enää kyetä jäljittämään.

Hyvin monenlaisia – monen kokoisia, kielisiä, muotoisia, rakenteisia – kanteleita vaikuttaa olleen ympäri Suomea todella paljon – ja mikä mielenkiintoisinta: omatekoisina. Se kertoo jotain olennaista soittimen merkityksestä osana kaikenlaisten ihmisten arkea.

Samaan aikaan 1900-luvun alussa, kun syrjäisisissä Karjalan kylissä vielä löytyi runolaulukulttuurin sisällä eläviä koverokanteleen soittajia, muualla Suomessa osista rakennetut ja jatkuvasti kehitellyt suurkanteleet elivät omaa elämäänsä. Niille kehiteltiin omia soittotekniikoita, jotka sopivat uusiin musiikin tuuliin.