”Ihmisen mieli on resonaattori”

14. heinäkuuta 2025

Se oli 1980-luvun alkua, kun ensimmäisen kerran sain tietää pitkän estetiikan pienkanteleimprovisaatiosta. Kävin kaksi viimeistä lukiovuotta Kaustisen musiikkilukiota ja sen myötä olin 1980-luvulla useampana kesänä talkoolaisena Kaustisen kansanmusiikkifestivaaleilla ja osallistuin Kansanmusiikki-instituutissa milloin mistäkin aiheesta järjestyille kursseille.

Oli kuubalaisen ja saamelaisen musiikin kurssi, oli kansanmusiikin kesäkouluja ja seminaareja, keskustelua populaarimusiikista aikakauden kansanmusiikkina, oli Piirpauke ja Karelia sekä Ilpo Saastamoinen, oli Primitiivisen musiikin orkesteri PRIMO ja ”Haltian opissa” LP (1984) – ja oli Fedja Happo -seura, jonka pääsykokeena soitin eräänä kesäyönä vuonna 1984 Kaustisen Pelimannitalon tuvassa kynttilöiden valossa muistaakseni noin 20 minuutin improvisaation 5-kielisellä kanteleella.

Siinä elämänvaiheessa improvisaatio 5-kielisellä tuntui lasten leikiltä ilman sen kummempia odotusarvoja olipa ketään kuuntelemassa eli ei; ”..hmm … ka’ mikä jottei, jos tätä haluatte”.

Vuosikymmenten kuluessa asia muuttui hiljakseen vakavaksi ja sittemmin olen toistuvasti löytänyt itseni pohtimasta sitä improvisaation ristiriitaa, jonka hahmotan yksin soittamisen ja kuulijoille soittamisen välillä.

Itselle soittaminen on odotuksista vapaa; se on mahdollisesti päämäärätön tutkimusretki tai mielen lepohetki tai tietoinen vapautuminen ajatuksiin kiinnittymään pyrkivistä vaatimusten kahleista. Se on leijumista musiikillisten äänten avaruudessa, jossa aika on vain suhteellinen käsite. Se on tila, jossa musiikki tapahtuu itsestään – toisin sanoen luovuuden tila, joka on alisteinen vain itselleen (ks. Asta Raamin väitös).

Musiikin tekeminen on aina kommunikaatiota. Yksin soittaessaan muusikko paitsi kommunikoi soittimensa ja tuottamansa sointimaailman, myös itsensä kanssa. Ääniavaruudessa omien ajatusten kanssa vaeltaminen luo yhteyden tunteen, jolloin yksin soittaminen on kaikkea muuta kuin yksinäistä (ks. Katharina Schäferin väitös).

Ihmisille musiikki on myös kokemus äänten keskinäisestä kommunikaatiosta. Se, miten äänet liittyvät ja kietoutuvat toisiinsa, ja miten kuulija hahmottaa muistin ja odotuksen kautta kunkin hetken sisältämän informaation, on dialogi, joka synnyttää ja alleviivaa musiikin merkitykset.

Toisten ihmisten läsnäolo muuttaa omalta osaltani tilanteen tyystin toiseksi. Vaatimuksista vapaan sävelten soljuvan tanssin tilalle astuu odotusten paino, sovitun tilanteen toteutumista varmistavat etukäteen suunnitellut rakenteet, jotka väistämättä jäykistävät improvisoivan muusikon ajattelua ohjaillessaan häntä etsimään reittiä kohti suunniteltua päämäärää.

Lisäksi jokainen huoneeseen saapunut henkilö valtaa oman alueensa – toiset enemmän, toiset vähemmän – ja omasta herkkyystilastaan riippuen muusikko aistii nämä läsnäolevien tilat ulkopuolisena hälynä, jonka energia puolestaan vaikuttaa muusikon tekemiin päätöksiin sekä tietoisesti että alitajuisesti.

Tieteiskirjailija Herbert, Frank iski kirjassaan Dyynin lapset (1976 [suom. 2023], s. 217) naulan kantaan:

Ihmisen mieli, niin kuin minkä tahansa eläimen mieli, on resonaattori. Se vastaa ympäristön värähtelyihin.

Luovaan ajatteluun vaikuttavan tilan muutoksen huomaan luonnollisesti paitsi kuulijoiden läsnäollessa, myös toisten muusikoiden kanssa improvisoidessani. Tällöin omat assosiaationi ovat reaktioita kumppanimuusikon tekemiin valintoihin. Improvisaatioiltapäivässä Anna-Kaisa Liedeksen kanssa 19.6.2025 tapahtui kuitenkin jotain, mitä en osannut odottaa.

Olemme molemmat työskennelleet runolaulukulttuurin musiikin parissa yli neljä vuosikymmentä: Anna-Kaisa laulajana, minä kanteleensoittajana. Tämän myötä molemmille on kehittynyt kyseisen musiikin luomiseen liittyviä automatisoituneita toimintatapoja. Ne pohjautuvat tiedossa oleviin runolaulukulttuurin perinteen piirteisiin ja sen estetiikkaan yhdistyneinä meidän omiin kokemuksiimme tämän päivän improvisoivina muusikkoina. Edeltävästä yhteistyöstä duona meillä oli ainoastaan kokemus yhdestä yhteisestä konsertista vuosi aiemmin sekä yhdestä äänityksestä.

Päätimme järjestää yhteisen improvisaatioiltapäivän osana molempien meneillään olevia tutkimusprojekteja (ks. Anna-Kaisa, Arja). Myöhempää tarkestelua varten myös tallensimme improvisaatiot.

Iltapäivää edelsi useampi keskustelu puhelimitse ja naamatusten kahvikupposten äärellä. Keskusteluilla, jotka koskivat ajatuksiamme menneen ja nykyisen runolaulukuttuurin musiikin olemuksesta sekä pohdintaa omista tavoitteistamme ja toiveistamme, oli perustavanlaatuinen merkitys iltapäivän tapahtumille.

Keskustelut saivat aikaan luottamuksen ilmapiirin, joka mahdollisti tilanteeseen heittäytymisen ja samalla yhteisessä tilassa toisen läsnäolevan persoonan tuottaman henkisen hälyn sammumisen. Olimme molemmat vapaita, toisistaan irrallisia yksilöitä, jotka kuitenkin myös hengitimme samaa ilmaa. Katsekontaktia ei tarvittu.

Heittäydyimme musisointiin ilman minkäänlaisia ennakkosopimuksia rakenteeseen, rytmiin, tunnelmaan, tekstiin tai muuhun vastaavaan liittyen.

Jälkeenpäin tarkasteltuna ainakin yksi tutkimuksellinen tavoitteemme tuli saavutettua: hetkeen nojautuva improvisoitu musiikkimme ei rakennu säestäjä-solisti -vuorottelulle, vaan kahden omia polkujaan kulkevan ja samalla yhteisen maailman jakavan muusikon itsenäisille ajatuksenjuoksuille.

Tämä ajatus liittyy pohdintaan tuntemamme kaltaisen yhtyemusisoimisen tai kenties jopa yhteismusisoinnin puuttumisesta vanhakantaisessa runolaulukulttuurin musiikissa. Siinä voisi olla jotain yhteneväistä Pia Siiralan väitöstyössään esittelemän tšuktšien henkilölauluun liittyvän ajattelutavan kanssa (ks. Kuulokulmia tšuktšien henkilölauluun s. 135–140) tai Anna Näkkäläjärvi-Länsmanin tekeillä olevassa jatkotutkinnossa tarkastelemaan pohjoissaamelaisen luohtiperinteen ajattelutavan kanssa.

Mieleen tulee myös Väisäsen kuvaus vuodelta 1918 (Säveletär, n:o 10–12), kun jouhikonsoittaja Juho Vaittinen ja kanteleensoittaja Iivana Širgo soittivat yhdessä maanitus-tanssia; ”Sävelmissä oli yhteistä vain aikamitta (tempo), virityskin oli kaikkea muuta kuin ’yhteen ääneen’.” (Pekkilä, Erkki (toim.) 1990: Hiljainen haltioituminen. A. O. Väisäsen tutkielmia kansanmusiikista, s. 190.)

Tässä ajassa ja yhteiskunnassa elävinä muusikkoina minun ja Anna-Kaisan yhteinen improvisaatiomusisointi kiinnittyy luonnollisesti omaan aikaamme. Meidän tavoitteemme on etsiä omaa väyläämme tulkita runolaulukulttuurin musiikkia tässä ajassa. Kun keskityn kanteleen ääneen, en aina sisäistä laulajan sanoja tai tarinaa, mutta yhteisen tilan jakaminen välittyy ja sävelmaailmat keskustelevat keskenään.

Seuraavassa muutama esimerkki.

”Läksin koista kulkemahan” on 10 min. pätkä, jonka alussa toistan pienin muunnelmin samaa aihetta. Anna-Kaisa vie improvisoiden laulun tarinaa eteenpäin omassa mitassaan. Kanteleen tekstuurissa on tyypillistä minimalistista muunnelmaa sisältäen pieniä rytmisiä vivahteita koruina ja hienoisen eriaikaisesti tai täsmälleen samanaikaisesti tuotettujen intervallien vaihteluina sekä melodian pieninä muunnoksina. Laulun synnyttämä vastapaino samanaikaisesti antoi minulle sekä vapauden pitäytyä saman rakenteen pitkäkestoisessa toistamisessa että jollain tasolla esti minua rikkomasta (tai ohjasi olemaan rikkomatta) tätä rakennetta, vaikka sitä ajattelinkin.

Suunnilleen videon puolessa välin Anna-Kaisa ryhtyy kuljettamaan laulua ja tarinaa eteenpäin uudenlaisella energialla ja vetäydyn hetkeksi pois. Tulen vaistonvaraisesti mukaan kolmijakoisella teemalla vasten Anna-Kaisan neli-iskuista melodiankuljetusta – rytmit leikittelevät intuition mukaan välillä yhdistyen ja sitten eriytyen taas.

Kuuden minuutin ”Kuule neito, kun mie laulan” syntyi, kun rankkasade yllätti ja avasimme ikkunat sen kohinan paremmin kuullaksemme. Rinnakkaiset, mutta erilliset polut ovat jälleen läsnä.

”Kuin minun kultani tulisi” syntyi myös ykskaks spontaanisti hyväntahtoisena vastareaktiona ”tälle iänikuiselle mollille”.

Ihmisen mieli on resonaattori, kyllä, ja musisoidessani resonoin paitsi soittimeni myös tilan ja sen mahdollisesti jakavien ihmisten kanssa. Mutta resonanssia on monenlaista ja ympäristön värähtelyihin voi vastata monin eri tavoin, ja joskus toivoisin kykeneväni hiljentämään ulkopuolisen maailman kuin Jaakko Kulju:

[– –] Erään Suojärven ukon soittaessa hämärtyvässä pirtissä loputonta ’kisavirttään’ valotin sangen kauan kuvaa ottaessani ja ihmettelin,ettei hän tällöin silmiään kertaakaan räpyttänyt eikä muuten kiinnittänyt valokuvauspuuhaan vähäisintäkään huomiota. Hän oli vajonnut hiljaisen soittonsa maailmaan. [– –] ukko soitti kuin unessa. (Väisänen, A. O. 1943: ”Laulu ja soitto kansanelämässä”, teoksessa Hiljainen haltioituminen, A. O. Väisäsen tutkielmia kansanmusiikista, toim. Erkki Pekkilä, SKS 1990, s. 43.)