Ogoin laulussa oli kaikki

Blogi

28. kesäkuuta 2021

Kuva: Hiromi Hokkanen

Runoin kanteleleiri (16.–20.6.) on ohi ja sulattelen edelleen. Lähes vuoden kestänyt suunnittelu- ja valmistelutyö monine käänteineen – joista vähäisin ei ollut korona – tiivistyi lopulta viiteen kiihkeään vuorokauteen.

Sulattelu ei ole ollut pelkästään henkistä, sillä useamman mutkan jälkeen leiri- ja majoituspaikaksi valikoituneen Majatalo PikkuPrihan ateriat ja järjestelyt kaikkinensa olivat täysin vertaansa vailla. Lämpimät kiitokset Elinalle ja Vesalle!

Majatalo PikkuPrihan ateriat <3 Kuva: Hiromi Hokkanen.

Runoin kanteleleirin siemenajatus oli juhlistaa 50:ttä kesää Ilomantsin ensimmäisestä kanteleleiristä, jolla minäkin sain ensikosketukseni kanteleeseen.

Taustalla leijui myös pitkäaikainen haave kurssista, joka keskittyisi nimenomaan runolaulukulttuurin kanteleeseen. Ja niin kävi, että Runoin kanteleleirin syntysanat lausuttiin kesällä 2020 Sissolan pirtillä pitämäni luentokonsertin jälkeen Sissosten sukuseuran Irma Väisäsen ja Jaakko Hamusen kanssa.

 

Sissolan pihapiiriä. Kuva: Hiromi Hokkanen.

Simana Sissosen kotipaikka Ilomantsin Mekrijärvellä on Suomessa ainoa alkuperäisellä paikallaan säilynyt runolaulajan pihapiiri. Kun  Simana Sissosen syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 235 vuotta ja ilomantsilaisen toisen kuuluisuuden, Mateli Kuivalattaren, syntymästä 250 vuotta, oli helppoa valita heidän laulunsa leirimme ydinteemaksi.

Liisa Matveinen runolaulun opettajana. Kuva: Hiromi Hokkanen.

Runolaulun opettajana leirillä toimi upea ilomantsilainen runolaulun ammattilainen Liisa Matveinen.

Venäjän Karjalan Kantele-Go! -hankkeen vetäjien tiedusteltua, olisiko mahdollista saada kurssille online-yhteys, järjestimme koko kurssin ohjelmalle striimauksen – JÄTTIKIITOS Videotuotanto Vauhtiluiska Oy:n Jarmo Romppaselle huipputyöstä! Leirin striimit löytyvät videotallenteina täältä.

Striimajana urakoi Jarmo Romppanen. Kuva: Elina Haavisto.

Suuri unelma tarvitsi toteutuakseen myös ulkopuolisia rahoittajia, joita emme kyllin voine kiittää: Suomen kulttuurirahaston Pohjois-Karjalan rahasto, Kalevalaseura, Ilomantsin kansalaisopisto, Musiikin edistämissäätiö ja Rantalan Virta -kulttuuriyhdistys – KII-II-TOS!

Miten otsikossa mainittu Ogoin laulu tähän kaikkeen liittyy? Suuresti, syvällisesti ja kaikella tapaa. Olen tutkinut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkiston vanhoja kanteleäänitteitä jo useamman vuosikymmenen ajan. 1900-luvun alun fonografi- ja parlografitallenteiden lisäksi heillä on myös mm. saksalaisen Fritz Bosen kelamagnetofoniäänitysten kopioita vuodelta 1936.

Keväällä törmäsin kyseisten äänitteiden joukossa sattumalta Ogoi Määräsen esittämään Kullervon sotaanlähtöön [sksa20110054h]. Se oli ja on pysäyttävä.

Ensinnäkin tajuntaan iskee kuulokuvan ja nuottikuvan järisyttävä ero. Tosin tästä nimenomaisesta Ogoin esityksestä ei ole julkaistua nuottikuvaa, mutta jos verrataan äänitettä esim. Suomen Kansan Sävelmissä julkaistuihin runolaulujen melodianpätkiin, niin tämän lauluesityksen hurja ristiriita niihin nähden on kyllä pysäyttävä. Sama juttu tulee vastaan vanhoissa kanteleäänitteissä: nuottikuva ei kykene antamaan todellista kuvaa musiikin moninaisuudesta, muuntelevuudesta, elävyydestä, sielusta.

Sissolan pirtissä. Kuva: Hiromi Hokkanen.

Toisena voisi mainita paikka paikoin hämmentävän voimakkaan säerajan häivyttämisen. Ogoi esim. eräässä kohtaa liimaa edellisen säkeen viimeisen n-kirjaimen seuraavan säkeen alkuun, jolloin “Iloin lyyve…” onkin “niloin lyyve..” Aika monta kertaa sain kuunnella, ennen kuin ymmärsin, mitä musiikissa tapahtuu.

Kolmantena hienojen korujen lisääminen ja melodian jatkuva muuntelu – sisältäen erikokoiset terssit.

Neljäntenä erimittaisten säkeiden yhdistely: kun perussyke on 5/8, Ogoi silloin tällöin lopettaa säkeen 6/8 “tahtiin”.  Lisäksi hän kahdessa kohtaa (- tarinassa molemmilla kerroilla sama tekstikohta “Muun vartalon vengän verkavuattehizi”) laulaa osion päätökseen 9/8 + 6/8.

Viidentenä vielä metriikan muutos: laulun dramaattisessa kohdassa eli viimeisessä osiossa (kun Kullervo saa kuulla morsiamensa kuolemasta), Ogoi muuttaa pulssin 5/4:aan, jolla sitten laulaa loppuun saakka.

Kaikki edellämainitut ovat elementtejä, joita on käytetty ja käytetään yhdysasentoisen kanteleperinteen opetuksessa, mutta näin hienoon kokonaisesimerkkiin kuin tämä Ogoin lauluesitys on, en ole aiemmin törmännyt.

Kävin aiheesta kirjeenvaihtoa emeritusprofessori Heikki Laitisen kanssa ennen leiriä ja sain häneltä paljon arvokasta lisätietoa ja vinkkejä mm. arkistolähteisiin liittyen.

Kantele -kirjan artikkelissaan Laitinen kuvaa kanteleen ja runolaulun liittoa (s. 89–90):

… sillä soitto ja laulu ovat meille kaksi hyvin erilaista musiikillista ilmaisutapaa. Runolauluista käy kuitenkin ilmi, että näin ei ollut asianlaita entisaikaan. Laululla oli erityinen mahti, mutta kuten kantelelaulut kertovat, se oli myös kanteleen soitolla… soittokin oli laulua. Kantele puhui ja lauloi, kertoi ja tarinoi. Koko musiikkia koskeva ajatusmaailma oli kovin erilainen kuin meidän nykyinen.

… Simana Sissonen lauloi Europaeukselle johdantona soiton vaikutusten kuvailemiselle “sormin soitti Väinämöinen, kielin kantele pakisi”. Edellinen säe on aina samanlainen, jälkimmäisestä on jonkin verran muunnelmia, esimerkiksi “kielin kantelo pakisi, kielin kantervo pakasi, kielin kannelvo pakasi, kantelvo käsin pakasi, kielin kantelvo puheli”… Kanteleen soiton voima on sen kyvyssä kuvailla, ottaa haltuun ympäröivää maailmaa.

… Jyrki soittaa Väinämöisen, Väinämöinen on läsnä soitossa. Jyrki kuvailee peuran juoksut, soittaa peuran, peura on läsnä kielten helinässä. Soitto komentaa, saa laulajat haltioitumaan. Soitolla on laulun mahti. Musiikin estetiikka on yhteinen, runolaulajien melodiikassa on selvästi kuultavissa kanteleiden soitto.

Tietopaketti ensimmäisen kanteletunnin aluksi. Kuva: Hiromi Hokkanen.

Kuten mm. Senni Timonen kuvaa väitöskirjassaan Minä, tila, tunne (Helsinki 2004) runolaulussa on kyse laulukielestä, jossa Lönnrotin sanoin sana ja nuotti ovat…sisaria – siis yhdenvertaisia. Eliel Vartiasen Shemeikka -kirjassa (s. 82–83) kuvataan Iivana Shemeikan sadunkerrontaa laulupuheluna: “ukko laulaa satua”.

Mahtoiko runolaulukulttuuri kuulua niiden musiikkikulttuurien joukkoon, jossa sana “musiikki” oli tarpeeton? Ainakaan SKVR:ään tallennetuista runoista sanaa ei löydy. Musiikki oli itsestäänselvä osa jokapäiväistä elämää. Kaikki osasivat laulukielen ja kaikki myös lauloivat.

Suomen musiikin historia -kirjasarjan Kansanmusiikki -kirjassa (s. 18) Laitinen kirjoittaa, kuinka runolaulaja rakentaa improvisoitujen, ohikiitävien sekuntien alati muuntuvan mikromaailman, joka lepää kuitenkin päättymättömän pitkän estetiikan varassa: “Säelaulun runolliset ja musiikilliset keinovarat luovat esteettisen jatkumon, olotilan, jolla ei ole alkua eikä loppua”. Sama pätee runolaulukulttuurin kantelemusiikkiin.

SKVR, Raja- ja Pohjois-Karjalan runot, osa VII, 1-5.

Tämä musiikin tekemisen muoto oli Runoin kanteleleirin pohja.

Soittotekniikan keskipiste oli yhdysasentoisessa näppäilytekniikassa. Sulkusoittoa emme soittaneet tällä kurssilla, sillä tältä nimenomaiselta alueelta ei ole tallennettu yhtään sulkutekniikalla soitettua sävelmää.

Opetuksessa käytimme sekä fyysisiä kappaleita SKVR:n Raja- ja Pohjois-Karjalan runoista että selainversiota.

Samoin sävelmien suhteen käytössä oli sekä Karjalan runosävelmät -kirja (Suomen Kansan Sävelmiä IV, osa II) että selainversio. Lisäksi kuuntelimme arkistoäänitteitä.

Raisa Vennamo – autenttinen oman mahdin soitto. Kuva: Hiromi Hokkanen.

Musiikillisilta lähtökohdiltaan leirin osallistujien tausta vaihteli täysin aiemmin soittamattomista musiikin ammattilaisiin. Taustalla ei kuitenkaan ole merkitystä, sillä runolaulukulttuurin estetiikan mukaisesti jokainen pystyy tekemään ja elämään tätä musiikkia omista lähtökohdistaan.

Leiriäiset olivat uskomattomia. Hienoja omia lauluja syntyi samoin kuin kanteleimprovisaatioita – osallistujat osoittivat syvällistä runolaulukulttuurin musiikin estetiikan ymmärrystä ja omaksumista. Olen ihastunut, ylpeä ja onnellinen jokaikisen leiriläisen saavutuksista!

 

Loppukonsertti Runonlaulajan pirtillä lähestyy. Kuva: Hiromi Hokkanen